Elina Ojanotko
Silja Heikkilä 2021. Unien elävä perintö – etnologinen tutkimus unikäsityksistä ja unien kertomistilanteista. JYU Dissertations 436. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. 213 sivua. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-8866-1
Silja Heikkilän väitöstutkimus keskittyy tarkastelemaan nykysuomalaisten käsityksiä unista aineettoman kulttuuriperinnön näkökulmasta. Heikkilän tutkimus jakautuu kahteen pääteemaan: siihen, millaisia näkemyksiä ja merkityksiä uniin liitetään, ja siihen, kuinka unien kerronta- ja tulkintaperinnettä välitetään eteenpäin suomalaisessa kulttuurissa. Näitä kahta teemaa hän tarkastelee tutkimuksessaan erityisesti suomalaiseen, folkloristiseen unien tutkimukseen nojaten, jossa yhdistyvät uskomusperinteen ja kerronnan tutkimuksen erilaiset näkökulmat. Heikkilän aineisto koostuu hänen teettämistään kyselyistä ja ryhmähaastattelusta. Kaikkiaan tutkimukseen on osallistunut 62 henkilöä, joista kahdeksan ryhmähaastatteluun ja loput Turun yliopistossa ja Facebookin välityksellä järjestettyihin kyselyihin.
Heikkilä kuvailee, että unien tutkimuksessa on historiallisesti erotettavissa kolme pääasiallista suuntausta: sisällöllinen, fysiologinen ja sosiokulttuurinen tutkimus. Hänen oman tutkimuksensa lähtökohtana on dialoginen, sosiokulttuurinen unien tutkimus, jonka keskiössä ovat yhteisölliset ja yksilölliset merkitykset. Heikkilä kuvailee tutkimuksensa etnologisen näkökulman olevan yhteydessä sosiaali- ja kulttuuriantropologian lähtökohtiin sekä yhdistelevän antropologian ja folkloristiikan näkökulmia. Etnologinen näkökulma tulee Heikkilän työssä esille siten, että hän pyrkii tarkastelemaan laajemmin unien kertomusperinteen ja unikäsitysten yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia tekijöitä sekä selvittämään sitä, miten unien käytännöt ja perinteet elävät suomalaisten arjessa.
Unien monet merkitykset
Heikkilän tutkimusote on fenomenologis-hermeneuttinen, ja hän tarkastelee aineistoaan fenomenografisen sisällönanalyysin keinoin. Fenomenografisen sisällönanalyysin avulla Heikkilä keskittyy aineistossaan esiintyvien unikäsitysten eroavaisuuksiin. Hänen tutkimuksensa keskeisiä käsitteitä ovat unikäsitys, unipuhe, unien kerronta- ja tulkintaperinne sekä elävä perintö. Unikäsityksellä Heikkilä kuvailee tarkoittavansa uniin liitettyjä ajatuksia, käsityksiä ja uskomuksia, unipuheella taas unien kerrontaan ja tulkintaan liittyviä perinteen ylläpitämisen, vaalimisen ja edelleen siirtämisen prosesseja. Kerronta- ja tulkintaperinteellä Heikkilä tarkoittaa unien kertomustilanteeseen liittyviä ennakko-odotuksia, arviointeja ja tavoitteita, elävällä perinnöllä ihmisten arjessa läsnä olevaa, sukupolvelta toiselle välittyvää aineetonta kulttuuriperintöä.
Heikkilä kuvailee tutkimuksensa käsitteelliseksi lähtökohdaksi aineettoman, elävän perinnön ja erityisesti sen prosessiluonteen. Hän tulkitsee tutkimuksessaan kulttuuriperinnön käsitteen dialogisena, vuorovaikutuksessa rakentuvana ja kuvailee pyrkivänsä ymmärtämään elävän perinnön käsitettä tarkastelemalla kulttuuriperintöä monesta näkökulmasta.Vaikka Heikkilä nojaakin omassa tutkimuksessaan vahvasti suomalaiseen folkloristiseen unien tutkimukseen, erityisesti hänen asemoitumisensa kerrontaan poikkeaa siitä. Siinä, missä keskeisimmät suomalaiset unien tutkimukseen keskittyneet folkloristit Leea Virtanen ja Annikki Kaivola-Bregenhøj ovat omissa tutkimuksissaan tarkastelleet unikertomuksia kokemuksina, joita kokemuskerronta välittää, Heikkilän mielenkiinto on niissä merkityssuhteista, joita unien kertomuksista voidaan tavoittaa.
Heikkilän mukaan unien tutkimusta haastavat paitsi ne keskenään hyvin erilaiset tieteenalat, joilla unia enimmäkseen tutkitaan, myös tutkimuksiin valitut menetelmät, joita on vaikea saada keskustelemaan keskenään. Hän pyrkii omassa tutkimuksessaan reflektoimaan sekä menetelmiään että käsitteitään hyvin yksityiskohtaisesti, jotta tulevaisuudessa olisi mahdollista hyödyntää paremmin määrällisten ja laadullisten tutkimusmenetelmien tuloksia ja johtopäätöksiä. Heikkilä myös rakentaa oman lähestymistapansa siten, että hän nojaa vahvasti aiemman tutkimuksen kautta rakentuvaan kontekstiin. Vaikka kumpikin näistä on sinänsä positiivinen lähestymistapa, aiheuttaa se Heikkilän tutkimuksen kokonaisuudessa sen, että tutkimus on melko etupainoinen. Heikkilän reflektoiva, monipuolinen ja monitieteinen aiheen taustoitus sekä tutkimuksen käsitteiden ja menetelmien yksityiskohtainen kuvailu kattavat hänen tutkimuksensa kokonaisuudesta yli puolet. Lukijalle tämä tutkimuksen kattava taustoittaminen tuntuu hieman raskaalta, ja kokonaisvaikutelmaksi jää se, että työn pääasialliselle teemalle, unien elävälle perinnölle etnologisesta näkökulmasta tarkasteltuna, olisi voinut antaa merkittävästi enemmänkin tilaa.
Folkloristiikan ohjaava ote
Heikkilän työssä suomalaisella folkloristisella unien tutkimuksella on suuri rooli. Hän kuvailee, että vaikka hänen tutkimuksensa rakentuukin näiden aiempien tutkimusten jatkoksi, ei hänen valitsemansa näkökulma ole folkloristinen vaan etnologinen ja kulttuuriperinnön tutkimusta hyödyntävä. Heikkilän asemoi omaa tutkimustaan kuvailemalla suomalaisen folkloristisen tutkimuksen viitoittaneen hänelle tietä unien sosiokulttuuriseen tutkimukseen, josta käsin hän itse jatkaa sen kysymyksenasetteluja elävää perintöä tutkivana etnologina. Folkloristiikan ohjaava ote on kuitenkin Heikkilän työssä hyvin voimakas, sillä hän rakentaa suuren osan argumentoinnistaan juuri suomalaiseen folkloristiseen uskomusperinnettä ja kerrontaa tarkastelevan tutkimuksen varaan. Leea Virtasen ja Annikki Kaivola-Bregenhøjn uniin keskittyneiden tutkimusten lisäksi myös esimerkiksi Kaarina Kosken, Pasi Engesin, Laura Starkin ja Anna-Leena Siikalan tutkimukset toimivat Heikkilän työssä teoreettisena viitekehyksenä, ja folkloristinen tutkimus kulkeekin mukana lähes jokaisella työn osa-alueella.
Koska Heikkilä kuvailee olevansa kiinnostunut nimenomaan unien elävästä perinnöstä, folkloristiikan alalle paikantuvien tutkimusten hyödyntäminen tässä mittakaavassa vie nähdäkseni tutkimusta lähemmäs folkloristista unien, uskomusperinteen ja kerronnan tutkimuksen traditiota, kuin mitä Heikkilä omassa kuvauksessaan antaa ymmärtää. Myös elävän perinnön käsite ja unien kerrontaperinteen liittäminen osaksi sitä rakentuvat Heikkilän työssä folkloristisen tutkimuksen näkökulmia vasten. Heikkilä toteaa itsekin, että elävän perinnön käsite toimi hänen tutkimuksessaan enemmänkin näkökulmana ja analyyttisena työkaluna kuin tutkimuksen kohteena. Tutkimuksen painopiste olisi kuitenkin voinut hyötyä siitä, että unien elävää perintöä olisi tarkasteltu suuremmassa määrin myös muun aineetonta kulttuuriperintöä käsittelevän tutkimuksen kautta. Tällöin juuri elävän perinnön näkökulma uniin ja niiden kerrontaperinteeseen olisi noussut keskeisempään rooliin, kuten tutkimuksen otsikko antaisi odottaa.
Elämyksiä, prosessointia, käsittelyä… vai jotakin yliluonnollista?
Heikkilä on tutkimuksessaan tulkinnut erilaisia uniin liitettyjä käsityksiä aineistonsa pohjalta, ja jakanut ne neljään kategoriaan: unet kokemusten käsittelynä, unet elämän prosessointina, unet selittämättöminä hetken elämyksinä sekä unet todellisuuden haastajana ja selittäjänä. Heikkilä kuvailee, että unille annetut merkitykset ja määritelmät heijastavat myös käsityksiä todellisuuden luonteesta, koska ne ottavat samalla kantaa siihen, mikä on totta ja mikä taas unta. Käsitys unista kokemusten käsittelynä tarkoittaa Heikkilän mukaan sitä, että unet ymmärretään psykofyysiseksi ilmiöksi ja menneiden kokemusten käsittelyksi. Unien ymmärtäminen elämän prosessoinniksi taas on Heikkilän mukaan kokonaisvaltaisemmin ihmisen elämää ja ylipäätään ihmisyyttä prosessoiva unikäsitys. Unien käsittäminen elämyksiksi taas asettaa unet viihteelliseen kehykseen, jolle ei välttämättä edes kaivata sen syvempää merkityksellisyyttä.
Heikkilän mukaan hänen aineistossaan esiintyy sekä unien kertomistilanteisiin että unikäsityksiin liitettyjä teemoja, jotka on suomalaisessa uskomusperinteessä ymmärretty yliluonnollisiksi ilmiöiksi. Hän mainitsee esimerkkeinä muun muassa todellisuuden luonteeseen liittyvät pohdinnat, enneunet ja edesmenneiden läheisten vierailut unessa. Heikkilä kuvailee yliluonnollisiksi tulkittujen kokemusten hankaloittaneen aineiston luokittelua, mutta kertoo pitäneensä aihetta erittäin kiinnostavana. Tutkijan kiinnostus juuri tätä tulkintaa kohtaan painottuu myös tutkimuksen kokonaisuudessa. Aihekokonaisuus saa ehkä tarpeettomankin suuren osan analyysissa, sillä se painottaa näkemystä unista todellisuuden haastajina, ja tämä painotus kulkeutuu mukaan myös unien kerrontatilanteiden analyysiin.
Heikkilän tutkimuksessa myös lapsuuden kokemukset ja käsitykset saavat keskeisen roolin. Lapsuuden kokemusten nostaminen tarkasteluun on sikäli perusteltua, että monissa Heikkilän aineiston vastauksissa korostuivat sekä lapsuudessa muodostuneet käsitykset unista että niiden kertomus ja tulkinta osana lapsuutta. Näkökulmaa perusteleekin myös tutkimuksen tavoite selvittää sitä, kuinka unien kerronnan ja tulkinnan perinne välittyy yhteisöllisesti, ja miten se voidaan siksi nähdä osana elävää perintöä. Heikkilä toteaakin tutkimuksessaan, että sen kaksi teemaa, unikäsitys ja unien kertomistilanne kietoutuvat toisiinsa.
Heikkilän tutkimus osoittaa sen, että vaikka tulkinnat ja kerrontatraditiot ovatkin muuttuneet vuosikymmenten ja -satojen aikana, on unilla ja niistä puhumisella yhä paikkansa ihmisten elämässä. Heikkilän tutkimus myös tarjoaa uutta tietoa siitä, millaisia käsityksiä uniin nykyisin liitetään, kuinka niistä kerrotaan ja miten niitä tulkitaan. Kuten Heikkilä itsekin toteaa, hänen työnsä jatkaa suomalaisen folkloristiikan piirissä viime vuosisadalla tehtyä tutkimusta. Heikkilän tutkimuksen voikin katsoa täydentävän aiempaa suomalaista unitutkimusta erityisesti siksi, että se nostaa uniin liitetyt merkitykset ja unien kerrontatilanteet osaksi nykypäivän elettyä ja jaettua kerrontaperinnettä.