Vuoden 2023 parhaana graduna palkittiin Kamilla Billiersin opinnäytetyö ”Saa ihmiset viihtymään ilman sirkustemppuja”: Museoiden avoinnapidon henkilökunnan kokemuksia työstään ja sen merkityksellisyydestä. Linkki tutkielmaan löytyy Kamillan kirjoittaman blogitekstin lopusta.
Keskellä synkintä lopputalven jaksoa pilkahti sähköpostiini iloinen valo: Ethnos ry oli päättänyt palkita kansatieteen alan maisterintutkielmani vuoden 2023 parhaana opinnäytetyönä! Palkinto jaettiin 14.3.2024 osana Etnologian päivien yhteydessä järjestetyn illanvieton ohjelmaa. Finaaliin
oli valittu viisi tutkielmaa, yksi kustakin seuraavasta oppiaineesta: Helsingin yliopiston
kansatieteestä (tästä vuodesta alkaen etnologia), Jyväskylän yliopiston etnologiasta ja
antropologiasta, Turun yliopiston etnologiasta ja kulttuuriperinnön tutkimuksesta (Porin
yliopistokeskus) sekä Åbo Akademin nordisk etnologista. Pitkästä aikaa palkinto saatiin
pääkaupunkiin, mikä osoittanee sen, että ainakaan Helsingin yliopiston kansatieteessä opetuksen
laatu ei ole kärsinyt, vaikka resurssit koko ajan vähenevät ja Iso Pyörä, eli Helsingin yliopiston
suuri koulutusuudistus on minunkin maisterinopintojeni aikana useamman kierroksen pyörähtänyt.
Erityisen sopivalta tuntui vastaanottaa Ethnos-palkinto Helsingin kaupunginmuseossa, joka oli yksi
tutkielmani kymmenestä kohdemuseosta: sellainen ammatillisesti hoidettu, ympärivuotisesti
avoinna oleva museo, jossa tutkimuksen aloittamisen hetkellä vieraili vuosittain yli 100 000 kävijää
ja jonka avoinnapidossa työskentelee yli 10 palkattua henkilöä. Tutkimukseni käsitteli tällaisten
museoiden, joita on Suomessa kymmenkunta, avoinnapidon, eli asiakaspalvelussa
työskentelevää, henkilökuntaa ja heidän kokemuksiaan työstään ja sen merkityksellisyydestä.
Tutkimusta varten haastattelin kuutta museoasiakaspalvelijaa ja perehdyin Museoliiton viiden
vuoden välein julkaisemien Museoväki-tutkimusten tuloksiin. Haastatteluaineiston analysoin
psykologian alalta lähtöisin olevan tulkinnallisen fenomenologisen analyysin (IPA – Interpretative
Phenomenological Analysis) menetelmällä.
Tutkielmani aihe on itselleni tärkeä siksi, että vuosia eri museoiden avoinnapidossa
työskennelleenä koen tarpeellisena tuoda kentän ääntä kuuluviin nimenomaan konkreettisten ja
sovellettavien kehitysehdotusten muodossa, ja siten tehdä näkyväksi, että muutosta tarvitseville
asioille on niin haluttaessa mahdollista tehdä jotain. Olen myös tietoisesti halunnut herätellä lukijaa
pohtimaan millä keinoin museoalan perinteisiä, hierarkkisesti orientoituneita rakenteita olisi
mahdollista ravistella tai jopa lähteä purkamaan.
Murtumille altis kokonaisruumis
Kansatiedettä ja museologiaa yhdistelevässä opinnäytetyössä tarkastelen museoiden
avoinnapidon henkilökuntaa kokonaisruumiin ilmentymänä. Kokonaisruumiin käsite perustuu
sosiologi John Hockeyn ajatukseen kollektiivisesta ruumiista (collective body), jonka osaksi
yksilöruumis sulautuu. Kokonaisruumiilla viitataan kuulumista sellaiseen joukkoon, vaikkapa
museon henkilökuntaan, jonka muodostamien yksilöiden kehojen kollektiivinen liike ja toiminta on
valjastettu palvelemaan yhteistä tarkoitusta. Työntekijän keho ei olekaan enää pelkästään yksilön
omassa käytössä, mikä ei ole kuitenkaan vain ylhäältä saneltu määräys tai ulkoisen kurin
ilmentymä, vaan kyse on myös itsekurista ja halusta tulla osaksi tai pysyä osana kokonaisruumista
(Miia-Leena Tiili, 2016). Toisaalta avoinnapidon henkilökunnan työnkuvan toistuvat liikeradat ja
oleminen jatkuvasti yleisöjen katseiden kohteena poikkeaa muista museon työntekijöistä niin
paljon, että avoinnapidon henkilökuntaa voi tarkastella myös omana kollektiivisena entiteettinään.
Kokonaisruumiin käsitteen hyödyntäminen tukee fenomenologiseen viitekehykseen
kansatieteellisessä tutkimuksessa liittyvää kehollisen kokemuksen esille tuomista. Työyhteisön
hahmottaminen kokonaisruumiina nivoo työn teon kollektiivisen liikkeen osaksi kokemusten
tulkinnan tutkimusta.
Tutkimukseni osoitti, että vaikka avoinnapidon henkilökunnalla on vahva halu ja pyrkimys
työskennellä koko museon työntekijäkunnan kattavana kokonaisruumiina, toimivat sen esteenä
yhtäältä hierarkkiset rakenteet ja toisaalta niitä korostavat poikkeusajat, tutkimukseni teon aikana
koronapandemia. Murrokset ilmenivät muun muassa puutteellisena kommunikaationa työyhteisön
eri osien välillä, mikä sai avoinnapidon työntekijät kokemaan olevansa ajoittain ”pihalla” siitä, mitä
muualla museossa tapahtui, eivätkä he kokeneet aina tulleensa kuulluiksi tai arvostetuiksi. Lisäksi
korona-aikana murtumat museotyöntekijöiden kokonaisruumiissa korostuivat entisestään, kun
vaikkapa esihenkilöiden sairastumisen riski väheni etätöiden ansiosta, mutta avoinnapidossa
tartuntariski säännöllisten asiakaskontaktien vuoksi kasvoi. Toisaalta rajoitusten suljettua työt
vähenivät tai loppuivat avoinnapidossa kokonaan.
Avoinnapidossa työskenneltiin samanaikaisesti osana koko museon henkilökunnan muodostamaa
kokonaisruumista ja avoinnapidon henkilökunnan toiveiden vastaisesti erillisenä osastona, jonka
erillisyyteen vaikuttivat muun muassa työnantajan implisiittiset odotukset ja osin puutteelliset
käsitykset työn sisällöstä sekä koettu arvostuksen puute muissa tehtävissä työskentelevien
kollegoiden taholta. Koska etenkään museokävijöille eri työntekijöiden tehtävät, tausta tai
osaamisvaatimukset eivät välity, aiheutti työntekijän rooli museon edustajana, joka ei esimerkiksi
tiedä juurikaan meneillä olevasta näyttelystä, epämääräisyyden kokemuksia ja epävarmuutta
haastatelluissa. Käytännössä avoinnapidossa toivottiin työnantajan taholta enemmän tietoa siitä,
millaista osaamista heiltä odotetaan, parempaa viestintää esimerkiksi tulevista näyttelyistä ja erilaisista uudistuksista sekä työntekijöiden osallistamista heidänkin päivittäiseen työhönsä
vaikuttavien asioiden, kuten näyttelyarkkitehtuurin suunnitteluun sen sijaan, että avoinnapitoa
tiedotettiin kaikista käänteistä viimeisinä, kun päätöksiin ei ole enää mahdollista vaikuttaa. Olen
tutkimuksessani esitellyt museoiden litteämmän organisaatiorakenteen mallin (Martina Tanga,
2021), jonka soveltaminen nykyisen hierarkkisen ylhäältä alas-rakenteen sijaan voisi olla yksi
lähtökohta toimivammalle kokonaisruumiille.
Avoinnapitotyön eri osaamisalueet tulisikin nykyistä paremmin tunnistaa ja tunnustaa,
kommunikaatiota museon eri ammattiryhmien välillä olisi kehitettävä ja eri ammattiryhmien
osallisuutta tulisi vahvistaa ja pyrkiä työyhteisön tasa-arvoistamiseen hierarkioita purkamalla.
Kaikki nämä aineistosta tekemäni havainnot ja niistä tulkitsemani kehityskohdat kytkeytyvät siihen, miten avoinnapidon työntekijät kokevat asemansa osana museon kokonaisruumista ja työskentely-
ympäristöä.
Kiitokset
Kiitokset Ethnos ry:lle ja palkinnon valinneelle Suomen kansallismuseon intendentti Mikko
Teräsvirralle. Palkittavaa työtä esitellessään Teräsvirta kuvaili tutkielmani rakennetta, kieltä,
menetelmiä ja aihetta kovin kauniisti – ja mielestäni aivan turhaan kantoi huolta omasta
mahdollisesta jääviydestään valitessaan voittajatutkielmaksi museoalalle sijoittuvan opinnäytetyön.
Perustelut puhuivat puolestaan! Hienoa oli kuulla myös museoalan ammattilaisen suusta, että
käsittelemäni aihe on mielekäs ja tärkeä.
Yksi tutkielmani konkreettisista tavoitteista oli saada lisää näkyvyyttä mielestäni liian vähälle
huomiolle jääneelle museoiden avoinnapidon henkilökunnalle ja sen monipuoliselle osaamiselle,
jota on muun muassa kokemuksen kautta muodostunut kyky lukea tilanteita ja olla läsnä eri
kävijäryhmille sopivalla tavalla sekä tilankäyttöön ja suurien väkimäärien hallintaan liittyvä
osaaminen. Tällaisen palkinnon muodossa tuleva huomionosoitus on yksi tapa pitää tärkeänä
kokemaani asiaa esillä.
Lisäksi lämmin kiitos tutkielmaani ohjanneille tohtori, dosentti Jenni Rinteelle ja professori Pia
Olssonille kannustuksesta tieteenalallamme ehkä hieman epätyypillisempienkin menetelmien
äärellä, kiitos paneutuneista kommenteista ja tarkkasilmäisistä havainnoista. Kärsivällisest
ohjaajani auttoivat minut haastavimpien kohtien yli ja perille päästiin hitaasti, mutta varmasti,
vaikka pitkään prosessiin mahtuikin korona-aika, oma vanhempainvapaan ja sen jälkeen
kokopäivätyö sekä pikkulapsiarki. Valmiin työn lähetin arvioitavaksi keskeltä Värriön
luonnonpuistoa, jossa sijaitsevalle Värriön tutkimusasemalle pääsin onnekkaasti Helsingin yliopiston gradut valmiiksi -stipendin turvin. Kiitos Alma materini tästä ainutlaatuisesta
mahdollisuudesta!
Sanotaan, että paras gradu on valmis gradu. Nostan omaa rimaani kuitenkin hieman korkeammalle
ja totean, että paras gradu on sellainen, johon myös tekijä itse on tyytyväinen.
Palkittu tutkielma on luettavissa tämän linkin takaa: http://hdl.handle.net/10138/356640
Opinnäytetyötä esittelen myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Muikkari-blogissa Mitä museon
lipunmyyjä osaa? – museoiden avoinnapidon henkilökunnan tietotaidon näkyväksi tekemisestä –
Suomen muinaismuistoyhdistys sekä Suomen Museoliiton MuseoPro -verkkojulkaisussa: Mitä
museon lipunmyyjä osaa? – museoiden avoinnapidon henkilökunnan tietotaidon näkyväksi
tekemisestä (museopro.fi)