Kirjoittanut Pirjo Korkiakangas
Aktiivinen toimintani Ethnoksessa alkoi 1990-luvun alussa ja kesti toistakymmentä vuotta. Ethnoksen hallitukseen minut valittiin maaliskuussa 1998 Joroisissa Frugårdin kartanossa, jonne silloinen yhdistyksen puheenjohtaja Anna-Maria Åström oli ethnoslaiset kutsunut vuosikokoukseen.
Frugårdin kartanon tutustumisen ohella saimme vierailla Järvikylän kartanon salaatti- ja yrttikasvatushuoneissa, ja paljon muutakin mielenkiintoista ohjelmaa meille oli järjestetty. Iltaa istuessamme keskustelu siirtyi kummitusjuttuihin ja Frugårdissa asustelevaan pieneen harmaaseen rouvaan, joka saattoi hiljaisesti kipitellä nukkuvan henkilön päällä. Kartanon ullakkokamarissa nukkuessa oli houkutus aistia pienen harmaan rouvan olevan vierailukäynnillä.
Edellä oleva tarina on vain yksi mitä moninaisimmista kokemuksista ja muistoista Ethnoksen toiminnassa mukana olleena. Heti hallitukseen valittuna sain pestin varapuheenjohtajaksi, ja silloisen puheenjohtajan Sanna-Kaisa Spoofin jälkeen vuonna 2001 jatkoin puheenjohtajana vuoden 2007 vuosikokoukseen saakka.
Olin vuodesta 1993 kuulunut Ethnologia Fennican toimituskuntaan, ja toimin vuosien 1996 ja 1998 päätoimittajana ja edelleen vuodesta 1999 eteenpäin. Viimeisen lehden toimitin vuonna 2007. Toimitustyö oli ihan ympärivuotista; tarjolla olevia artikkeleita luettiin ja arvioitiin koko toimituskunnan voimin. Päätoimittajana halusin itse käydä taitetun lehden läpi ennen painoon viemistä. Tarkistusvaihe osui yleensä joulunpyhien tai uuden vuoden aikaan.
Muistan kokeneeni Ethnoksen tärkeäksi osaksi omaa elämääni aktiivisen toimintani aikana. Joskus kesäaikana mökillä ollessanikin selvittelimme sihteerin kanssa puhelimitse Ethnoksen asioita. Ja miksei olisi selviteltykin, sillä vuosittaiset seminaarit ja kolmen vuoden välein (vuodesta 1984) vuoroin unkarilaisten kanssa järjestetyt suomalais-unkarilaiset symposiumit vaativat monenlaisia järjestelyjä. Jatkuva ruljanssi oli myös avustusten haku. Jälkeenpäin ajatellen Ethnoksen toimintaa pyöritti osaava, monitaitoinen ja innostunut porukka.
Uusia toimintoja kehitettiin
Maaliskuussa 1994 Ethnoksen vuosikokousseminaari järjestettiin Turussa. Kokouksen jälkeen muutama kansatieteilijä ja etnologi lähti tutustumaan Turussa aikaisempien pankin ja apteekin tiloihin avattuihin olutravintoloihin. Päädyimme illan mittaan istumaan pidemmäksi aikaa Uuteen Apteekkiin, jossa virisi keskustelu jatko-opiskelijoiden töiden ohjauksesta, johon ei kaikin puolin oltu tyytyväisiä.
Niinpä joku sinkosi ilmoille ajatuksen jatko-opiskelijoiden keskinäisestä kokoontumisesta, ilman varsinaisia ohjaajia. Järjestetään kaksipäiväinen seminaari jossakin yliopistossa, Jyväskylähän on sopivasti keskellä Suomea. Minulle Jyväskylän edustajana, kun en osannut toisten lailla pontevasti kieltäytyä, lankesi sitten vastuu varsin nopealla aikataululla pistää seminaari pystyyn jo saman vuoden marraskuussa.
Etnologian silloisen laitoksen Villa Rana -rakennukseen kertyi lähes kolmisenkymmentä lisensiaatintyön tai väitöskirjan tekijää. Kaksipäiväisen seminaarimme aikana saimme uudenlaista tsemppiä tutkimuksillemme tasavertaisina toistemme tulevista töistä keskustellessamme. Suuri osa töistä sitten ajan myötä valmistuikin. Jatko-opiskelijoiden tapaaminen vakiintui Ethnoksen vuosikokousseminaarien rinnakkaisohjelmaksi, ja taitaa toimia edelleenkin. Tapahtuman syntysanat joka tapauksessa lausuttiin Turun Uudessa Apteekissa.
Kansatieteilijähakemisto eli kansatieteilijöiden ja kansatieteellisen tutkimuksen asiantuntijahakemisto pistettiin alulle vuonna 1999 ja julkaistiin Åbo Akademissa järjestetyillä II Kansatieteen päivillä Maal ja kaupunkis. Land och stad. Tutkimuksen ja museoiden tuottamia representaatioita maaseudusta ja kaupungista (2002). Samalla juhlittiin Ethnoksen 30-vuotista taivalta. Samoihin aikoihin käynnistettiin kunnolla jo aiemmin kehitelty veteraanikansatieteilijöiden muistitiedon keruuprojekti, johon Teppo Korhonen oli laatinut perusteellisen haastattelurungon.
Kansatieteen päivät herätettiin henkiin
Yhdistyksen ensimmäiset Kansatieteen päivät toimeenpantiin vuonna 2000. Kaksipäiväinen tilaisuus pidettiin Lahdessa Radio- ja TV-museolla yhteistyössä Lahden kaupunginmuseon kanssa. Päivien teeman mukaisesti pohdittiin ajankohdan kansatieteen tilaa ja tulevaisuutta. Kaikki silloiset virassa olleet professorit esittivät näkemyksiään kansatieteen merkityksestä ja tulevaisuudesta paneelikeskustelussa Mitä kansatiede on vuonna 2000? Professoreiden puheenvuoroista kävi ilmi toisistaan eriäviä näkemyksiä etenkin etnologian ja kansatieteen yhtäläisyyksistä ja rajankäynneistä. Vuosien myötä kansatieteestä ja etnologiasta puhuminen on asettunut luonteviin uomiinsa.
Lahdessa keskusteltiin myös kansatieteen opetuksen uusista haasteista, ajankohtaisesta kansatieteellisestä tutkimuksesta ja sen edellytyksistä. Kysyttiin: Tarvitaanko kansatieteilijöitä? Ensimmäisillä Kansatieteen päivillä keskustelua virittäneet kysymykset näyttävät olevan vielä yli kahdenkymmenen vuodenkin kuluttua akuutteja ja lopullista vastausta odottamassa.
Perimätiedon mukaan jo 1970-luvulla olisi pidetty Kansatieteen päivät kerran ilman jatkuvuutta. Lahden I Kansatieteen päivät eivät jääneet yksittäiseksi tapahtumaksi; tätä kirjoitettaessa järjestyksessä XI Kansatieteen päivät olivat vuonna 2022 Jyväskylässä.
Puheenjohtajakauteni seminaarien (Kansatieteen päivät, Kevätseminaari ja muut) teemoista voi yleistäen sanoa, että usein keskusteltiin jostakin erilaisiin sisältöihin ja käsityksiin liittyvistä teemoista, ilmiöistä ja käytännöistä. Muutamia esimerkkejä: Etiikka ja lait kulttuurintutkimuksessa (2001), Vain idyllisen perinteen vaalijoita? Kansatieteilijät yhteiskunnallisina vaikuttajina (2003), joka oli samalla akateemikko Kustaa Vilkunalle järjestetty juhlaseminaari, Onko arki tavallista ja jokapäiväistä? (2004) Kätketty kulttuuri – aarteita ja aaveita (2005), Suku/puoli (2006), Sukupolvet (2007).
Toiminnasta tiedotettiin
Yksi puheenjohtajalle kuuluneista tehtävistä oli Ethnos-tiedotteen koostaminen ja siihen Puheenjohtajan palstan kirjoittaminen. Tiedote ilmestyi paperisena ja myös yhdistyksen www-sivuilla neljästi vuodessa. Palstallani käsittelin muun muassa kulttuurintutkimuksen rahoitusta, kansatieteen ja etnologian opiskelijoiden ja tutkijoiden tulevaisuuden näkymiä ja kansatieteen arvostusta, yliopistojen pätkätöitä, väitöskirjatutkijan ja hänen ohjaajansa keskinäisiä oikeuksia ja velvollisuuksia, tutkimuseettisiä kysymyksiä, museoasioita ja kertomuksia museovierailuistani ulkomailla sekä yleisesti Ethnoksen toimintaan liittyviä tapahtumia.
Kun nyt selaan eri vuosien Ethnos-tiedotteita, ne näyttäytyvät monipuolisena ja tärkeänä tiedotus- ja julkaisukanavana aikana ennen vallankumouksellisena pidettyä digitalisaatiota.
Ethnos-tiedotteen ja Ethnologia Fennican digitaalista julkaisemista suunniteltiin kyllä useaankin otteeseen, mutta toteutus jäi myöhempien ethnoslaisten huoleksi. Vuonna 2005 teimme Ethnoksen jäsenille kyselyn mahdollisuudesta julkaista Ethnos-tiedote vain nettiversiona. Vastauksia saatiin kaikkiaan neljä kappaletta, ja jokaisessa oltiin pontevasti myös paperisen tiedotteen kannalla. Perusteluksi esitettiin muun muassa se, että kaikilla ei ole nettiyhteyksiä, joissa on omat ”kommervenkkinsä” (Ethnos-tiedote 4/2005).
Kansatieteellisen ja etnologisen tiedon yhteiskunnallinen merkitys
Lopuksi lainaan otteita puheenjohtajan palstan kirjoituksestani vuodelta 2002 (Ethnos-tiedote 1/2002). Kirjoitus liittyi kysymykseen, miksi kulttuurintutkimus on edelleenkin ikään kuin lapsipuolen asemassa tutkimusrahoitusta jaettaessa.
”Etnologiatieteitä, kuten kansatiedettä pidetään ilmeisesti edelleenkin ns. suuren yleisön silmissä korostetusti perinteen vaalijoina ja vartijoina, lähes yksinomaan menneen ajan asioita tutkivina tieteinä. Leimautumalla vain perustutkimusta tekeväksi kansatieteen ei oleteta tuottavan ratkaisuja kulloinkin esillä oleviin yhteiskunnallisiin tai sosiaalisiin ongelmiin.”
”- – onkin entistäkin tärkeämpää korostaa, että kansatiede (etnologia) on myös aikaansa seuraava, teoreettisesti orientoituva, perustutkimuksen ohella soveltavaksi tieteeksikin hahmottuva. Kansatieteilijät eivät askaroi vain ”hupaisien perinneasioiden” parissa, heitä voi kutsua asiantuntijoiksi muutenkin kuin vuotuisten juhlien perinteistä kertomaan. – – Moderni kansatiede, samoin kuin moderni museotoimi, on ajankohtaisiin asioihin tarttuva – siitä huolimatta, että se ihan aiheellisesti on kiinnostunut menneestäkin; siitä miten ennen oltiin ja elettiin. Tässä nykyisyyden ja menneen dialogissa onkin tutkimustemme vahvuus ja voima: se antaa aseet problematisoida ja ristiriitaistaa kehityksen kulkua, mutta myös avaimia hyödyntää mennyttä nykyisyydessä.”
Edellä olevat ajatukset kuvaavat 2000-luvun alun tilannetta. Toki moni asia kansatieteen ja etnologian rahoituksessa, tutkimuksessa, arvostamisessa ja näkyvyydessäkin on mennyt eteenpäin. Kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että yliopistojen rahoituksen kiristyminen iskee helposti pieniin oppiaineisiin kuten etnologiaan, mistä viimeisin esimerkki on juuri meneillään Turun yliopistossa.