Yleinen

Perheet tehdasyhteisön arjessa

Antti Santaholma

Maria Vanha-Similä: Yhtiöön, Yhtiöön! Lapsiperheiden arki Forssan tehdasyhteisössä 1950–1970-luvuilla. Kansatieteellinen Arkisto 58. 250 s. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-6655-06-2

Lounais-Hämeeseen, Loimijoen Kuhalankosken partaalle teollisuustaajamaksi kehittynyt Forssa on monin tavoin tyypillinen teollisuuden ympärille kasvanut suomalainen pikkukaupunki. Puuvillakehräämö ja kutomo aloittivat toimintansa 1800-luvun puolivälissä, ja niiden ympärille kehittyi moderni tehdasyhdyskunta, johon yhtiö (Forssan Osake Yhtiö) ja sen perustaja, Axel Wilhelm Wahren, loivat laajan palveluverkoston kattamaan lähes kaikki kuviteltavissa olleet tehtaiden työntekijöiden tarpeet. Yhtiö pyöritti kehräämö- ja kutomotoimintansa lisäksi esimerkiksi koulua, päivittäistavarakauppaa, terveydenhuoltoa, vanhainkotia, pesulaa, saunaa ja lastentarhaa. Yhtiön työntekijät asuivat tavallisesti yhtiön asunnoissa, yhtiön tonteilla tai yhtiöltä hankkimillaan tonteilla. Palveluista suuri osa siirtyi kunnan vastuulle 1900-luvun puolivälin jälkeen hyvinvointiyhteiskunnan rakentuessa, mutta yhtiön pitkäaikaista ja syvälle paikallisyhteisöön ulottuvaa merkitystä osoittaa esimerkiksi yhtiön päiväkodin siirtyminen Forssan kaupungille vasta vuonna 1973 annetun lasten päivähoitolain tultua voimaan.

Etnologi Maria Vanha-Similä tutkii kansatieteellisen työväentutkimuksen piiriin kuuluvassa väitöskirjassaan Yhtiöön, Yhtiöön! Lapsiperheiden arki Forssan tehdasyhteisössä 19501970-luvuilla (2017) Forssan tehdasyhteisön arkea erityisesti lapsiperheiden näkökulmasta. Vanha-Similän tutkimuskysymykset ovat: Millaista lapsiperheiden arki tehdasyhteisössä oli ja miten ihmiset elämänsä tekstiiliteollisuudessa kokivat? Poikkesiko naisten ja miesten arki toisistaan? Miten tehdasyhteisössä lastenhoito järjestettiin? Mikä oli isien osuus arjen sujuvuudessa? Millaista arkea perheet viettivät yhtiön asunnoissa ja vapaa-ajantoiminnassa?

Tutkimus keskittyy 1950–1970-lukuihin, joiden aikana forssalainen tekstiiliteollisuus eli tuotantonsa huippuaikaa. Toimintaa alettiin supistaa 1970-luvun lopulla, ja 1990-luvun laman myötä yhtiön (v:sta 1934 Oy Finlayson-Forssa Ab, v:sta 1973 Oy Finlayson Ab) paikallisesti suuri merkitys forssalaisten työllistäjänä hiipui. Tutkimus perustuu Vanha-Similän aiemmin toteuttamaan Forssan museon Muistoja Kutomolta 1979–2009 -muistitietoprojektiin ja sen jälkeen, vuosina 2011–2012, tekemiin haastatteluihin. Lisäksi tutkimuksessa on käytetty aineistona Museoviraston Työväenkulttuuriprojektin Forssa-haastatteluja vuodelta 1980 ja Forssan museon arkistoaineistoja, muun muassa valokuvia. Vanha-Similän tutkimus on muistitietotutkimus, jossa tutkimusaineisto on merkittävimmiltä osin haastattelemalla hankittua muistitietoa. Tutkimuksessaan Vanha-Similä on pyrkinyt “konstruoimaan monipuolisen kuvan lapsiperheiden arjesta, johon vanhempien työnantajalla oli iso vaikutus”.

Kuvaus lapsiperheiden arjesta on vahvasti aineistolähtöinen, haastattelutilanteissa tuotettu tulkinta menneisyydestä. Tutkimuksen teoreettisen perustan katson tulevan enimmäkseen esiin valituissa näkökulmissa sekä tutkimuksen ja aineiston rajauksissa. Kuvatessaan finlaysonilaisten arkea aineisto kuvaa myös tehtaalaisuuden rakentumista sosiaalisena kategoriana. Vanha-Similä nojaa tutkimuksessaan tukevasti ja mielestäni onnistuneesti Pierre Bourdieun distinktioteoriaan, jossa luokan tärkein määrittäjä on siihen kuuluvien ihmisten jakama jokseenkin yhtenäinen elämäntyyli, jonka puolestaan ajatellaan määräytyvän sosiaaliseen asemaan liittyvien pääomien (materiaalinen, kulttuurinen, sosiaalinen) määrän ja laadun perusteella. Lähilukua menetelmänään käyttäen Vanha-Similä on onnistunut löytämään ja tuomaan esille sen luonnollistuneen, kerronnassa usein pienistä yksityiskohdista löytyvän elämäntyylin, joka on määrittänyt ja rakentanut 1950–1970-lukujen forssalaista finlaysonilaisuutta sekä omana aikanaan että myöhemmin yhteisön sosiaalisessa muistissa.

Lapsiperheiden arki vanhempien silmin

Vanha-Similä kuvaa tarkasti ja laajasti haastattelua aineistonhankintamenetelmänä ja omaa rooliaan tutkijana ja haastattelijana osana tutkimuksen kohteena olevaa paikallisyhteisöä. Tutkimus korostaa haastattelutilanteen olevan tutkijan haastateltavan tai haastateltavien välinen ainutlaatuinen kohtaaminen, jossa tieto muodostuu vuorovaikutteisesti. Erilaisia haastattelutilanteita ja -asetelmia käydään läpi hedelmällisesti reflektoiden – tutkimushaastatteluja suunnitteleville kirjan kolmas luku, jossa Vanha-Similä kuvaa tutkimusaineistonsa muodostamista, onkin varmasti hyödyllistä lukemista. Harmillisesti Vanha-Similä ei kuitenkaan esittele haastatteluissa käyttämäänsä teemahaastattelurunkoa tai haastattelukysymyksiä lainkaan, vaikka yleisellä tasolla kyllä kertoo teemahaastattelusta ja haastattelun kysymyksenasettelusta. Tätä mietin pohtiessani esimerkiksi syitä yleisesti kiusallisina tai negatiivisina pidettyjen seikkojen ilmeisen vähäiselle esiintymiselle aineistossa.

Tutkimuksessaan Vanha-Similä keskittyy tarkastelemaan lapsiperheiden arkea osana tehdasyhteisöä. Näkökulma on lähes yksinomaan lapsiperheiden vanhempien. Lapset näyttäytyvät aineistossa paljolti osana vanhempiensa arjen järjestämistä. Lisäksi haastateltavat kertoivat tavallisesti, mitä lapsista on tullut, toisin sanoen mitä ovat opiskelleet ja missä ovat töissä. Oma tehtaalaisuus tuli haastateltavien muistelupuheessa esiin luonnollisena osana elämää – yleisvaikutelmaltaan menneisyys tulee haastatteluissa esiin melko hyvänä aikana – mutta lapsille oltiin kuitenkin useimmiten toivottu “parempaa” työuraa ja sosiaalista nousua. Joku haastateltavista kertoi olevansa hieman katkera omille (Finlaysonilla työskennelleille) vanhemmilleen siitä, että he eivät olleet ohjanneet häntä tarpeeksi pontevasti pyrkimään parempiin töihin. Tällaiset hedelmälliset kerronnan ristiriitaisuudet olisivat mielestäni voineet tulla analyysissa tai mahdollisesti jo haastattelutilanteissa paremmin huomioiduiksi.

Lasten ja nuorten äänettömyys, tutkimuksen rajauksella kyllä asiallisesti perusteltu, herättää pohtimaan, miten lapset ja nuoret puolestaan kokivat oman arkensa tehtaan varjossa ja miten vanhempien työ, asema ja odotukset vaikuttivat heidän tavoitteisiinsa elämässään ja sittemmin muodostuneeseen elämän polkuun. Ehkäpä Vanha-Similän tutkimus herättää kiinnostusta tutkimaan aihetta laajemminkin.

Ylisukupolvinen finlaysonilaisuus

Haastateltavat olivat pitkään yhtiössä työskennelleitä ja ilmeisesti haastatteluhetkellä edelleen Forssassa asuvia ihmisiä. Usean haastateltavan suvussa oli tapana työskennellä Finlaysonilla, he olivat siis kasvaneet finlaysonilaisuuteen pienestä pitäen. Yhtiön merkitys oli haastatelluille elämän monille osa-alueille ulottuvaa ja lisäksi ylisukupolvista. Kehräämöalueella ja kutomolla on myös maisemallisesti merkittävä asema paikallisesti; ne muistuttavat Forssan teollisesta historiasta ja lukuisia forssalaisia omasta tai läheisen työurasta. Nostalgia on vahvasti läsnä muistitietoaineistossa, ja sitä olisi ehkä ollut syytä avata laajemmin sekä muistamiseen ja muistelukerrontaan liittyvällä teoreettisella tasolla että vaikkapa identiteettiprosessiin liittyvänä ilmiönä, jonka yhteiskunnallinen merkitys on erityisesti länsimaissa kasvanut savupiipputeollisuuden tarjoaman työn vähenemisen myötä. Tutkimuksen voi ajatella venähtävän tuotannon hiipumista käsitellessään parilla vuosikymmenellä yli aikarajauksensa, mutta muistamisen kontekstualisoinnissa työpaikkojen vähenemisellä, työttömyydellä ja lopulta toiminnan lakkauttamisella on keskeinen rooli.

Kirjan analyyttista lukemista olisi helpottanut ainakin haastateltavan syntymävuoden ja joissakin tapauksissa myös sukupuolen ilmoittaminen aineistositaattien yhteydessä. Vanha-Similä on kuitenkin valinnut tiukan linjan säilyttääkseen haastateltavien anonymiteetin, eikä haastateltavista käytetyistä koodeista ilmene minkäänlaisia henkilötietoja. On totta, kuten Vanha-Similä tiukkaa linjaansa perustellessaan antaa ymmärtää, että henkilöiden tunnistaminen suhteellisen pienestä joukosta on muutamia tietoja yhdistelemällä usein mahdollista ja jopa helppoa. Valittua linjaa anonymisoinnissa tukee myös se, että haastatteluissa on käsitelty ihmisten yksityiselämän piiriin kuuluvaa perhe-elämää. Aineistositaateissa ei kuitenkaan ole mitään sellaisia yksityiselämää koskevia tietoja, joista haastatelluille lähipiirinsä mukaan luettuna voisi kuvitella aiheutuvan mainehaittaa tai muuta vahinkoa. Sitaatit eivät myöskään sisältäneet muita henkilöitä tai heidän yksityisyyttään loukkaavaa tietoa. Näin ollen katson, että sitaateista olisi tutkimuksen eettisyyttä vaarantamatta voinut ilmetä siteeratun syntymävuosi, ainakin likimääräisesti.

Tehdasyhteisön elävä, kerrostunut arki

Tutkimus onnistuu vastaamaan aineistolle asetettuihin kysymyksiin hyvin, ja kutakin tutkimuskysymystä on tarkasteltu useista näkökulmista. Kuva 1950–1970-lukujen lapsiperheiden arjesta forssalaisen tekstiiliteollisuuden piirissä muodostuu tutkimuksessa eläväksi. Vanha-Similän tavoite konstruoida monipuolinen kuva lapsiperheiden arjesta täyttyy mainiosti. Konstruoidun kuvan ohella tutkimus tuo esiin mielestäni hienosti tehdastyöläisten edustaman yhteiskuntakerrostuman rakentumista niin tehdasyhteisön sisällä sisäisine hierarkioineen kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Tutkimuksen keskeiset käsitteet (arki, perhe, yhteisö, luokka ja sukupuoli) nivoutuvat tutkimuksessa yhteen vaikkapa juuri yhteiskuntaluokan tai Vanha-Similän mainitseman Bourdieun habituksen muodostumisen aineksina.
Yhtiöön, yhtiöön kuvaa ansiokkaasti forssalaista arkea tehtaan piippujen varjossa ajanjaksona, jonka alkupäässä on suurten ikäluokkien lapsuusvuodet, loppupuolella niiden siirtyminen työelämään sekä kotien ja perheiden perustaminen. Samaan aikaan yhteiskunta modernisoitui nopeasti; kaupunkien rakennuskanta uudistui, kulutustavaroiden määrä lisääntyi ja hyvinvointiyhteiskuntaa luotiin. Vanha-Similän tutkimus sijoittuu hyvänä lisänä kansatieteen työväentutkimuksen jatkumoon. Forssan seudun paikallishistoriaan ja laajemmin suomalaiseen kulttuuri- ja työväenhistoriaan se on myös näkökulmaa laajentava, arvokas lisä, ja tässä yhteydessä kirjassa varsin runsaasti esillä oleva valokuva-aineisto toimii mainiosti. Vanha-Similän väitöskirjan soisi toimivan myös oppaana tuleville arjen historiasta ja muistitiedosta kiinnostuneille opiskelijoille ja tutkijoille, jotka toivottavasti jatkavat kerran elävissä, sittemmin ehkä hiipuneissa tehdasyhteisöissä elämäänsä rakentaneiden ihmisten muistitiedon tallentamista ja tulkintaa. Niitähän piisaa esimerkiksi paperikoneiden monelta paikkakunnalta jo sammuttua ja luultavasti vastaisuudessakin sammuessa.